Teksti ja kuva: Kirsi Siivonen

Heikki Anttinen, SRL Lounais-Suomen ratsastusurheilun edistäjä

ISÄN PERINTÖÄ

Heikin ja hevosen ensikohtaaminen ei mennyt odotusten mukaan.

– Olin 5-6-vuotias, kun talutin isälle hevosen maneesiin silloisessa kotikaupungissani Oulussa. Hevonen potkaisi minua jalkaan ja minä siinä väänsin itkua. Isä ihmetteli, että mitä sinä siinä oikein vollotat. Hän oli ratsastavan patterin päällikkö ja ollut hevosten kanssa koko ikänsä.

Heikki on syntynyt sodan aikana vuonna 1942 Joensuussa. Perhe muutti sodan jälkeen Ouluun Heikin on 3–4-vuotias. Vuonna 1950 matka jatkui Niinisaloon.

– Isän työ takia tänne muutettiin. Hän nosti minut hevosen selkään maneesissa ja siitä se alkoi. Isä halusi, että poikakin ratsastaa. Ei minulta paljon kysytty, mutta en kyllä tainnut hanttiinkaan laittaa.  Hän oli sodan ajan upseeri, ei paljon kuunnellut selityksiä eikä kyllä paljon uskallettu selittääkään. Isä toi koko perheen – äidin, minut ja sisarukseni –ratsastamaan joka sunnuntaiaamu. Joko isä tai joku varuskunnan talleilta veti maastoryhmää. Siellä me sitten painelimme, Niinisalon maastoja.

Heikin isä oli taitava ratsastaja. Vuoden 1956 olympialaisten ratsastuskilpailut pidettiin Tukholmassa ja Kaarlo Anttinen ratsasti Suomen kenttäratsastusjoukkueessa.

– Hän oli Suomen Hippoksen toiminnanjohtajana monta vuotta. Montrealin olympialaisissa isä oli radiossa hevososuuksien asiantuntijana.

KADETTIKOULUA JA KILPARATSASTUSTA

Pikkuhiljaa Heikin taito karttui ja hän osallistui ahkerasti myös kilpailuihin.

– Olin kahtena vuonna 1960-luvun alussa juniorien este-SM:ssä Helsingissä. Christopher Wegelius aloitteli silloin kisaamista. Hän oli noin 13 vuotta, minä pari vuotta vanhempi. Ensimmäisellä kerralla en niin hyvin pärjännyt, mutta toisella kerralla sain hyvän hevosen. Puhtaita ratoja tein, mutta sijoitusta en muista. Maalaispojalle oli suuri elämys päästä Helsinkiin kilpailemaan.

Heikki meni kadettikouluun vuonna 1964. Siellä hän jatkoi ratsastamista ja valmensi kadetteja Veikko Heikkilän kanssa.

– Kun valmistuin 1967 maaliskuussa, tulin Niinisaloon ja aloin pitää ratsastustunteja. Sain puolustusvoimilta Sentta-nimisen hevosen, jolla myös kilpailin. Niinisalossa oli siihen aikaan useita Suomen mittapuulla kovatasoisia ratsastajia, jotka menestyivät niin kansallisissa kuin kansainvälisissäkin kilpailuissa. Esimerkiksi Jaakko Palin, Pertti Kaukinen, Unto Toivonen, Raineri Pölönen ja Pentti Nurmenrinta olivat 50- ja 60-luvuilla aina kärkisijoilla. Kujansuu ja Leppänen tulivat vähän myöhemmin. Leppästä lukuun ottamatta kaikki olivat armeijan palveluksessa.

Puolustusvoimat maksoi hevosten ylläpitämisen ja seura kilpailumaksut sekä matkakulut.

– Seura sai puolestaan rahaa siitä, että pidimme tunteja. Muistan, kun tuntihinta oli 50 penniä ja yhdellä tunnilla oli 40 hevosta. Hevosia oli yli kaksisataa, ne oli sijoitettu kahteen sadan hevosen talliin. Niinisalossa toimi Porin prikaatin patteristo, Eläinlääkintäkoulu sekä Satakunnan tykistörykmentti.

1960-luvulla eivät ulkomaalaiset ratsastajat löytäneet Suomeen kilpailemaan. Heikin isä Kaarlo houkutteli kuitenkin kaksikymmentä itäsaksalaista ratsukkoa Niinisaloon kansainvälisiin kisoihin.

– Se oli ennenkuulumatonta. Ei ulkomaalaisia ratsastajia Suomessa silloin käynyt. Niinisalon lisäksi ei nurmikenttiä silloin ollut kuin Ypäjällä. Kerran vuodessa järjestettiin isot estekilpailut. Siihen aikaan ratsastusporukka oli hyvin vaatimatonta ja pientä, muutama siviili ja sotaväen porukkaa.  Mm. Wegelius, Maunulan pojat Turusta ja Borupin Kaija (silloinen Lampen) kisasivat siviileistä aktiivisesti. Vähitellen sotäväen porukka poistui ja siviilejä tuli tilalle.

Kun Senttasta aika loppui, sai Heikki tilalle suomenhevosen. Taika-Huilulla hän kilpaili kansallisissa estekisoissa.

– Se oli tosi hyvä hevonen. Sen jälkeen tuli Nort, joka haettiin puolustusvoimille Puolasta noin kymmenen muun hevosen kassa. Taika-Huilulla olin mennyt jo maastokokeita, mutta Nortilla kisasin kenttää enemmänkin.  Harjoitteluolosuhteet olivat hyvät, sillä v. 1950 Niinisalossa olivat Pohjoismaiset kenttämestaruudet ja rata oli tehty sitä varten. Tuohon aikaan maastokokeeseen kuuluivat matkaosuus, stiippeli, toinen matkaosuus sekä maastokoe. Neljän osuuden matka saattoi olla yhteensä 30 km. Stiippelin tavoitteena oli 700m/min, sen jälkeen oli 10 minuutin tauko ja sitten lähdettiin maasto-osuudelle. Tällaiset kilpailut olivat työläs järjestää,  mutta varuskunnassa oli miehiä ja radioita. Sotaväki järjesti kenttäkilpailuja -80-luvun lopulle asti, joukossa mm. useammatkin PM-kisat.  Se ei sinänsä ollut ihme, sillä maastoratsastus sopi sotaväelle kuin nenä päähän.

Puolustusvoimat haki hevosia myös Neuvostoliitosta.

– Olin siellä mukana kokeilemassa hevosia. Neuvostoliitosta tuli neljä hevosta, joista sain yhden. Jareck oli viimeinen hevoseni puolustusvoimissa. Se oli aika raskasrakenteinen estehevonen, jolla ei maastoja menty. Elettiin 80-lukua, järjestimme siihen aikaan myös matkaratsastuskisoja. Lampisen Ritvan mukana olin matkaratsastuksen MM-kisoissa tutustumassa lajiin ja apuna, kun hän kilpaili Uusi-Helinällä. Useamman vuoden järjestimme matkaratsastuskisoja ja suomensimme jopa lajin kansainväliset säännötkin. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tulla moitetta järjestelyistä ja päätin, että nyt riitti. Ne olivat kalliit kisat järjestääkin eläinlääkärin takia.

PUOLUSTUSVOIMAT MYYVÄT HEVOSET

Juuri ennen kuin Heikki jäi eläkkeelle, puolustusvoimat luopui hevosista vuonna 1993. Hevoset myytiin huutokaupalla.

– Pyysin pääesikunnasta luvan, että 12 etukäteen sopivaksi katsomaamme hevosta myydään yhtenä eränä. Lupa heltisikin, koska ylieläinlääkäri ei ollut paikalla. Kolmen kaverin kimppa alkoi huutaa meitä vastaan. He olisivat vieneet hevoset teuraaksi Viroon. Hinta nousi. Meitä oli seurasta useampi huutamassa ja huusimme vahingossa jo keskenämmekin. Lopulta saimme kuitenkin hevoset. Kun kauppa oli tehty, tuli lähetti paikalle ja sanoi, että lomalta palannut ylieläinlääkäri oli ehdottomasti kieltänyt hevosten myynnin kimpassa. Siinä vaiheessa se oli kuitenkin jo myöhäistä. Elisabeth Rehn oli tuohon aikaan puolustusministerinä. Olin neuvotellut hänen kanssaan, että saimme kaikki huutamiemme hevosten reet, kärryt, valjaat ja satulat. Ihmiset olivat ehtineet koota kasoja tavaroista, mitä aikoivat huutaa. Kävin keräämässä tarvittavat varusteet ja sain tietysti vihat päälleni. Epäilivät myös, ettei meillä olisi varaa maksaa.

Etukäteen oli jo neuvoteltu mahdollisuudesta vuokrata tyhjäksi jäävä armeijan talli seuran tukikohdaksi. Heikillä on ollut ratkaiseva rooli hevostoiminnan pelastamisessa Niinisalossa.

– Seura jatkoi siellä toimintaa, mutta nyt omilla hevosilla. Hoidin vaimon ja lasten sekä muutaman seuralaisen kanssa aamu- ja iltatallit. Olin kaikki lomat ja viikonloput kiinni tallissa, jossa parhaimmillaan oli 40 hevosta.  Järjestimme estekilpailuja, mutta kun joku porukka narisi, siirryimme järjestämään kenttäkisoja.  Leiritoimintaa saimme käyttää varuskunnan tiloja.

TALLI SIIRTYY TAULUNKYLÄÄN

Tallilta tulleet rotat alkoivat syömään tiivisteitä puolustusvoimien ruokalasta.

– Silloin meidät sanottiin irti. Katseet kääntyivät Taulunojan kylään, johon oli jo pystytetty komea, Suomen suurimpiin kuuluva puukaarinen 70 x 30 metrin suuruinen ratsastusmaneesi. Maaneesirakennus oli alun perin ollut Serlachiuksen lastulevyvarasto Hämeenlinnassa. Olimme saaneet siitä J-P Leskiseltä vinkin.

Kun Taulunojalla tuli Vanha-Taulun tila huutokaupattavaksi, Niinisalon Ratsastajat näki tilaisuutensa koittaneen.

– Huusimme yhtä pariskuntaa vastaan. Myöhemmin minulle paljastui, että pariskunta olikin pankin bulvaaneja. Saimme kuitenkin ostettua tilan ja alkoi kova rakennus- ja muutostyö. Vanha navetta, rehusuuli ja varasto muutettiin talliksi. Karsinoita pystytettiin ja sosiaalitilat rakennettiin. Syyskuussa 1999 hevoset siirrettiin ratsastamalla Vanha-Tauluun.

Vanha-Taulussa on parhaimmillaan ollut  40 hevosta. Nyt hevosia on 25. Haastattelupäivänä ne viettävät päivää vast’ikään kunnostetuissa tarhoissa. Vanhin tallin asukas on 31 -vuotias täysiverisen ja ravurin risteytys Babouche du Moulin, jolla Heikkikin on kilpaillut nuorempana esteitä.

– Se on enää ainut varuskunnasta tänne siirtynyt hevonen. Ratsastustunteja täällä pitävät minun lisäkseni Suvi Kleemola, Madde Laine sekä koronapandemian aikana tyttäreni Katri Anttinen, hänkin Ypäjän koulun käynyt. Poikaani hevoset eivät ole kiinnostaneet, mutta kyllä hänkin on ratsastanut ja pysyy selässä. Sen verran pitää opettaa. Ja viidestä lapsenlapsestani tytöt ratsastavat.

Tallitoimintaan on luonnollisesti sisältynyt niin myötä- kuin vastamäkiäkin.

– Taloudellisesti on ollut haastavampia aikoja silloin, kun yksityishevosia muutti pois uusien tallien aloitettua toimintaansa. Nyt hevosia on kyllä tullut takaisinkin ja olemme taas pääsemässä tasapainoon. Talli ja seura ovat minulle tärkeitä, siksi olen tehnyt tätä talkoilla. Minulla on täällä myös hevosia, jotka ovat seuran käytössä tuntitoiminnassa.

KIINTYMYS HEVOSIIN

Heikillä on ollut useita rooleja niin seurassa kuin liitossakin.

– Olen ollut Niinisalon Ratsastajissa sihteeri, puheenjohtaja, toiminnanjohtaja ja päällepäsmäri. SRL:n kenttäkomiteassa olen ollut useamman vuoden ja Kaukisen Pertsan kanssa olimme liittovalmentajinakin jossain vaiheessa. Mm. Piia Pantsu ja Sonja Leskinen olivat siihen aikaan pieniä ponityttöjä. Heidän kanssaan olen reissannut PM:ssä ja muualla.

Mutta mikä on innostanut Heikkiä kaikki nämä vuodet vapaaehtoistoimintaan?

– Kyllä se on kiintymys hevoseen. Koko ajan on ollut vastuu hevosista ja toiminnasta, eikä vapaaehtoisia ei ole niin paljon tullut jotka olisivat yhtä hulluja kuin minä. Eikä se koira oikein karvoistaan pääse, kun on tätä tottunut tekemään. Edelleen käyn päivittäin tallilla ja pidän viikonloppuvalmennuksia. Nytkin on tulossa yhdeksän teekkaria kahdeksan hevosen kanssa.

Korona-aika on ollut Heikille haaste.

– Eivät päästäneet minua tallille. Kyllä oli tuskaa, istua vaan kotona telkkarin ääressä!