Kirsi Lehtonen

Kaikki alkoi suomenhevosista

Kirsi Lehtonen on ollut hevosten kanssa tekemisissä lähes koko elämänsä. Kotona oli työhevosia, joilla isä teki maa- ja metsätyöt.

- Ensimmäinen, jonka kanssa puuhailin enemmän, oli suomenhevostamma Tuima. Ratsastin sen kanssa aika paljon, kävin mm. Turun Hippoksella, joka sijaitsi silloin Lemminkäisenkadulla. Rippikoulussakin Tuima oli mukanani. Ratsastin Liedon kirkolle ja sidoin tamman rippikoulun ajaksi lipputankoon kiinni.

Kun Kirsi oli 13 -vuotias, osti isä Kuurilan kartanosta Puffe -nimisen islanninhevosen. Sen jälkeen hevoshommissa oli taukoa. Ensimmäinen poni Lehtosen perheeseen ostettiin vuonna 1972, kun Kirsin ja Pentin vanhimmat lapset Jukka-Pekka ja Tarja-Tuulikki olivat 2 ja 4 –vuotiaita.

- Ostimme Nauvosta 8-vuotiaan shettistamma Claudia vant Cloostenin. Vielä samana vuonna hankimme Kilon tallilta seitsemän tuntiponia, joilla aloitimme pienen ratsastuskoulun.  Ymmärsimme jo alussa, että on tärkeää palkata kunnollinen ratsastuksenopettaja. Niinpä opettajaksi tuli Kokkolasta Veera Kujala (nyk. Antere). Hän asui meillä useamman vuoden.

Russeja, shetlanninponeja, new foresteja ja welshejä

Vuonna 1974 Lehtoset toivat Ruotsista Eva Wreden avustuksella russponeja, joista osa oli kantavia.

- Toimme aluksi Suomeen vain shetlanninponeja ja russeja.  Nämä rodut valikoituivat siksi, että  tottumattomatkin käsittelijät tulivat koulutettujen ponien kanssa toimeen.  Russ oli hyvä ratsastuskouluponi ja on sitä vieläkin. Runegårdin siittola vuokrasi meille  v. -76 oriin Milton, joka vaikutti russ-jalostuksessa Suomessa viisi vuotta. Vuotta myöhemmin toimme ensimmäisen Suomessa kantakirjatun shetlanninponioriin Rosenwayn. Runegårdin siittolan omistaja oli Roland Franssonin serkku. Sitä kautta tutustuin Franssoniin, jolta olen ostanut noin 1800 ponia. Lisäksi olemme hakeneet poneja Englannista,  Hollannista ja joitain Saksastakin. Mukana on ollut myös useita jalostusoreja.

Myös New Forest –rotu alkoi kiinnostaa Kirsiä lähinnä siksi, että ratsastuskoulut tarvitsivat isompia poneja ja myös kilpailutoiminta kehittyi Suomessa. New Forest olikin pitkään päärotuna Kotimäessä.

- Ensimmäiset tammat tuotiin -70 luvun lopussa. Niiden jatkona tuli Ruotsista viisi oria jalostukseen sekä satoja tammoja. Welsheistä käsitykseni oli aluksi vähäinen ja virheellinenkin. Kävimme kolme vuotta Englannissa hakemassa new forest –poneja, ennen kuin Derwen –siittolan isäntä Ifor Lloyd sai suostuteltua meidät Walesiin katsomaan welshejä. Se olikin rakkautta ensi silmäyksellä. Koska Suomen kantakirja ei vielä silloin ollut auki welsh cobeille, emme ostaneet alkuun montaa tammaa. Rhystyd Rhamant –niminen kolmevuotias tamma oli minulle aivan liian kallis. En saanut sitä kuitenkaan jätettyä Derweniin ja tamma lunasti myöhemmin kaikki odotukset. Welshejä toimme kaikkia sektioita, eniten kuitenkin cobeja ja mountaineja.

Tallitoiminta laajenee ja Kotimäen Ratsastajat perustetaan

Kotimäen nykyinen alatalli oli aluksi sikala, jossa oli noin 100 emakkoa. Vuonna 1984 lähtivät viimeisetkin siat.

Silloin alatalli muutettiin kokonaan talliksi, toinen puoli oli sitä jo ollutkin. Enimmillään meillä on ollut n. 120-130 ponia ja hevosta. Hirveästi ei siitä jäädä tälläkään hetkellä, sillä Jukkiksella on n. 40-50 eläintä ja Taikulla saman verran. Kotimäkeen tuli aikanaan noin kymmenen kantavaa russtammaa ja siitä alkoi kasvatustoiminta. Meillä on syntynyt vajaa 300 varsaa. Enemmänkin olisi syntynyt, mutta tammat tuli usein myytyä ennen kuin ne varsoivat.

Koska poneja ei Suomessa juuri ollut, olivat Kotimäen ponit ensimmäisiä jotka kävivät kisoissa.

Ihan kivasti ne pärjäsivätkin hevosten joukossa. Alkuaikoina ei ollut poneille omia luokkia ja kisojakin oli kerran kuussa, lähinnä Artukaisissa ja Pegasoksessa Hirvensalossa.

Kotimäen Ratsastajat perustettiin tallin alkuaikoina. Perustajajäseninä olivat Kirsin ja Pentin lisäksi Päivi Sandberg sekä pari muuta aikuista.

Rakennusmiehemme antoi nimensä johtokuntaan, koska muuten meillä ei olisi ollut tarvittavaa kuutta henkilöä, Kirsi nauraa. Aika nopeasti KMR osti maa-alueen ja rakensi maneesin. Johtokunnan jäsenet ottivat henkilökohtaiset pankkitakaukset. Talli tosin rakensi lopulta maneesin loppuun.

Maneesille kävi myöhemmin ikävästi, sillä se romahti aikaisin aamulla vuonna 2010. Taikku ja hänen miehensä Mika olivat juuri ottaneet kontolleen tallitoiminnan ja he olivat myös lunastaneet maa-alueen.

- Olin nähnyt, että Taikku ja nuorin tyttäreni Lotta olivat lähteneet vähän aikaisemmin hevosten kanssa kohti maneesia kun kuulin valtavan rysäyksen. Kävi hirveän hyvä tuuri, etteivät he olleet ehtineet maneesiin asti, mutta ei se monesta minuutista ollut kiinni.  Laukaalla meni vähän myöhemmin toinen saman valmistajan maneesi. Ainakin meillä rakenteisiin oli laitettu liian pieniä pultteja. Se oli hurja näky, koko maneesi oli kaksi metriä korkeana kasana. Taikku ja Mika rakensivat paikalle uuden maneesin.

Kirsi muistelee, että aikoinaan talkoilla tehtiin paljon enemmän niin seurassa kuin tallillakin.

- Meillä oli tallilaisia ihan hirveä määrä. Esimerkiksi Lola Odusoga asui meillä monta kesää teltassa. Äiti toi hänet keväällä ja haki syksyllä pois. Sari Tamminen oli puolestaan Penan ravihevosen hoitaja.  Kaikkien tallityttöjen oikeita nimiä en edes tiennyt, ainoastaan heidän lempinimensä. Heistä on mukavia muistoja.

Ponikauppaa ja maahantuontia

Maahantuojana Lehtosille tuli vuosien mittaan paljon ulkomaisia kontakteja. Koska maahan tuotiin jalostuseläimiä, olivat suhteetkin enemmän kasvatus- ja jalostuspuolella.

- Minulla on aina ollut tavoitteena löytää luotettava kontakti maasta, josta olemme poneja tuoneet. Paikallinen sai ne edullisemmin ja tiesi mistä ostaa. Se oli myös jonkunlainen laadun tae.

Maahantuonnin kannalta pari kolme vuotta olivat erityisen kiireistä aikaa. Pentti oli laivalla melkein jatkuvasti.

- Toimme niinä vuosina yli sata ponia vuodessa. Englannin reissussa meni viikko ja kerralla tuotiin kahdeksan ponia. Aika monta reissua on siis tehty! Ruotsiin ajoimme kaksi kertaa kuussa, joskus kolmekin. Ne olivat nopeita reissuja. Yöllä ajoimme 530 km Tingsrydiin, lastasimme ponit aamulla ja illalla ajoimme jo takaisin laivaan. Kolmas lapsemme Tuikku (Kirsimarja) oli viisi päivää vanha ja Lotta seitsemän päivää, kun olivat ensimmäisellä poninhakureissulla mukana.

Moni kärkiratsastajistamme on aikanaan ostanut ponin Kotimäestä. Mm. maajoukkuevalmentaja Sanna Backlundin ensimmäinen poni oli Lehtosilta.

Niin kauan kun tein ponikauppaa, meillä oli aina kahden kuukauden vaihto-oikeus. Vaihtamista suurempi ongelma olisi ollut, jos ihminen ei tullut ponin kanssa toimeen. Oli tärkeää kuunnella mitä ihmiset halusivat. Vuosien aikana vaihdettiin vain 5-6 ponia. Ratsastuskouluihinkin meni meiltä paljon poneja, mm. Kilon Tallille, Ruoveden Ratsutallille ja Riikosten tallille Kestilään. Meillä oli myös sellaisia ostajia eri puolella Suomea, jotka ostivat isomman erän poneja ja myivät niitä sitten eteenpäin.  Sellaisia olivat esimerkiksi Relanderin talli Mikkelissä ja Alaranta Merijärvellä.

Kokeneena maahantuojana Kirsi on sitä mieltä, ettei tänä päivänä pystyisi enää sellaista hevoskauppaa tekemään mitä Lehtoset aikanaan. Ihmiset olivat innostuneita poneista ja ratsastuskoulut ostivat niitä paljon.

Ala on nykyään paljon vaikeampaa. Kultakaivos se ei tosin ollut silloinkaan ja paljon sai tehdä töitä. Meillä saattoi olla yhtä aikaa kolme karanteenitallia Koskella, Paimiossa ja Kemiössä. Kun olit omat ponit ruokkinut, läksit ruokkimaan karanteenitallien poneja. Kun vihdoin pääsit kotiin, saattoi joku soittaa, että nyt ne karkasivat.

Vaikka työ oli haastavaa, oli se Kirsin mukaan myös palkitsevaa.

Jos olisimme tehneet jotain muuta, ei olisi tuttuja ympäri maailmaa. Olen saanut tehdä paljon sellaista, mitä haluan. Käyn edelleen kylässä Franssonilla ja olemme hyviä ystäviä. Hän soittaa minulle aina syntymäpäivänäni ja laulaa onnittelulaulun. Emme ole koskaan riidelleet, vaikka ostimme häneltä lähes 2000 ponia.  Näistä jouduin palauttamaan ehkä yhden.

Kohokohtina näyttelyt

Kun Lehtoset alkoivat poneja tuomaan Suomeen, ei niitä juurikaan täällä vielä ollut. 

- Siihen aikaan kun aloitimme, piti olla ensimmäinen ja tehdä asioita.  Laitoimme esimerkiksi shettiksen, russin ja new forestin autoon ja ajoimme pohjoiseen. Poniyhdistyksen puheenjohtaja Caesar von Walzel lensi perässä. Caesar kertoi ihmisille poneista ja tytöt näyttivät mitä niiden kanssa voi tehdä.

Ensimmäinen poninäyttely järjestettiin Ypäjällä 1978. 

Teimme ruusukkeista lähtien kaikki itse.  Ensimmäisessä näyttelyssä oli toistasataa ponia , tosin meidän ponejamme niistä oli lähes 50.  Tämä vuosi on ensimmäinen kun näyttelyä ei ole. Toivottavasti näyttelyt eivät nyt lopu talkoolaisten puutteeseen, sillä alussa näyttelyiden järjestäminen oli paljon vaikeampaa. Kaikki piti tehdä käsin.

Ulkomuototuomarin tehtävästä Kirsi innostui heti.

Vuonna 1979 oli Hämeenlinnassa näyttely. Rolf Simonsen kysyi, että haluanko tulla sinne harjoittelemaan. Silloin ei ollut sellaista aspiranttitoimintaa kuin nyt. Lautakunnassa oli neljä tuomaria ja sain olla ensin yksi heistä. Parin vuoden päästä pääsin varsinaiseksi ulkomuototuomariksi. Kukaan lapsistani ei ole innostunut tuomarointitehtävistä, sen verran he sitä touhua vierestä ovat seuranneet. Varsinkin orilautakunnassa sai olla melkoisen paksunahkainen.

Ulkomaankontakteja Kirsi pitää tärkeänä myös tuomarinäkökulmasta. Hän on mm. saanut kierrellä Ruotsin tammalautakunnan mukana. Sieltä ja muilta ulkomaanmatkoilta on tullut tärkeää kokemusta. Yhdeksi elämänsä tähtihetkistä Kirsi mainitsee sen, kun häntä pyydettiin ulkomuototuomariksi Englantiin.

Lupasin mennä, koska luulin, että kyseessä oli pieni nurkkakylän show. Maaliskuussa 1992 sain kuitenkin tuhdin tietopaketin kansainvälisestä welsh-näyttelystä. Silloin ymmärsin, että olikin kyse ihan jostain muusta! Myös tuomarointi kansainvälisessä shettisnäyttelyssä Hollannissa on ollut urallani tärkeä. Lähes kielitaidottomalle ihmiselle nämä ovat olleet huikeita asioita.

Kirsillä on aina ollut silmää poneille ja se on näkynyt myös tuotujen ponien laadussa.

- Poninäyttelyissä Best in Show on usein ollut meidän maahantuomamme poni tai sen jälkeläinen. Joskus näyttelyistä tuli kottikärryllinen pokaaleja, mutta toki ponejakin oli näytillä paljon. Annoin juuri shettisyhdistykselle toistasataa pokaalia, joita on kaappeihin kertynyt. Onhan se mukavaa, jos ponit menestyvät. Kävimme 3-4 vuotta Guld Russen –näyttelyssä Tukholmassa, johon kerättiin 1 palkinnon näyttelyissä saaneita poneja.  Vitsailimme, että näyttelyn järjestäminen lopetettiin siksi, että ponimme voitti kolmena vuonna BIS –tittelin ja ne pärjäsivät muutenkin vähän joka luokassa.

Suomalainen hevoskasvatus on Kirsin mukaan mennyt valtavasti eteenpäin.

- Muut ovat olleet hyviä, mutta nyt olemme mekin.  Ponikasvatus alkoi Suomessa ihan nollasta ja nyt olemme monen rodun kanssa ihan kv-tasoa. Markkinointi meillä on kuitenkin hankalaa, sillä olemme täällä meren takaa. Pitäisi olla 50 hyvää ponia, jotta ulkomaiset ostajat tulisivat niitä tänne katsomaan.

Lapset jatkavat hevosyrittäjinä

Kun Kirsi ja Pentti aikoinaan tutustuivat, ei Pentti ollut lainkaan hevosihminen.

– Hän oli kaupunkilainen Turusta, mutta oppi hevosasiat hyvin. 50 vuotta olimme  naimisissa ja sen ajan teimme yhdessä töitä.  Kun Pena viimeisinä vuosinaan sairastui vakavasti, oli omaishoitajan työ rankkaa.

Kirsi iloitsee siitä, että kaikki neljä lasta ovat tavalla tai toisella hevosalalla.

Jukkis on liikennöitsijä ja mutta hän pitää Tove-puolisonsa kanssa naapurissa ratsastuskoulua. Taikku on talliyrittäjä ja Tuikulla on Börjes Kotimäki -hevosvarusteliike puoliksi kanssani. Lotta kouluttaa hevosia, valmentaa ja on myös hevosvarusteliikkeessä töissä.

Kirsi väittää, että lapset ovat toimineet hevosalalla häntä fiksummin.

Taikku tekee jalostustyötä järkevästi. Hän kilpailee laadulla eikä isolla määrällä.  Hän on vienyt jo useamman hevosen Saksaan ja on saanut niitä jopa hyväksyttyä ja myytyä siellä. Hän on saanut luotua tärkeitä kontakteja.

Nettikauppa tuottaa puolestaan enemmän kuin kasvatustalli. Meillä oli tallissa paljon suita mitkä söivät, vaikka jonkun myymisestä olisi vähän jotain tienannutkin. Oma kasvatus olisi kannattanut jättää tekemättä. Nuoret hevoset eivät ratsastuskoulussa tuota ja tammat olivat pois tunneilta. Poneja täytyi kasvattaa 4-5 vuotta ennen kuin niistä sai rahaa. Kasvatustoiminta on kuitenkin ollut mielenkiintoista. Se saattaisi lähteä vieläkin lapasesta, jos minulla olisi käytössä enemmän kuin pari karsinaa, Kirsi nauraa.

Kirsillä on neljä lastenlasta, jotka kaikki ovat saaneet häneltä ristiäislahjaksi ponin. Pasi ja Ronja kisaavat enemmän, Riku ja Kerttu ovat vielä pienempiä.

- Itselläni on enää kolme ponia, 42-vuotias Ivrig sekä tänä vuonna hyväksytty ori Kotimäen Amarok ja sen täyssisko Kotimäen Amaro, Kotimäen –alkuisia varsoja ei enää juuri synny, sillä Taikku ensirekisteröi hevosensa holsteiniin ja Jukkis kasvattaa poneja Caprilap –nimellä. Mitä nyt ehkä nämä muutamat omat kasvattini. Tällä mäellä on syntynyt myös äitini kasvattamia Mamman –etuliitteellä olevia poneja. Hän koulutti sodan aikana työhevosia Oittaan kartanossa Espoossa. Sieltä se hevosrakkaus minulle tuli, ja isältä toki myös.

Kirsi on kiireinen eläkeläinen. Edelleen hän on kokopäiväisesti töissä hevostarvikeliikkeessä, tosin Lotan on tarkoitus vähitellen jatkaa liikettä Tuikun kanssa. Hän iloitsee siitä, että saa asua samassa pihapiirissä lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Lapsista vain Lotta asuu muualla, mutta hänkin on päivät täällä Kotimäessä. Tuikku perheineen osti kotitalomme ja vävypoikani rakentavat minulle uutta hirsitaloa tänne. Ovat lupailleet sen valmistuvan jouluksi, Kirsi kertoo mielissään ja osoittaa ikkunasta keskeiselle paikalle Kotimäkeen rakentuvaa taloaan.

Juttu ja kuvat SRL Lounais-Suomi, Kirsi Siivonen